?

Log in

No account? Create an account
Janita
31 tammikuu 2017 @ 15:15
Alkureissusta majailimme joogahyvinvointihippien keskittymässä, jossa ruokatarjontana oli vegaanisia elämyksiä ja turistiravintoloita. Totuimme hintoihin, jotka myöhemmin tuntuivat kalliilta, kun pääsimme tutustumaan paikallisiin ruokakiskoihin. Srithanussa ja Hin Kongissa syömämme ruoat 150-400 bhatia eli kalleimmillaankin vain 10 euroa. Thong salassa ja Ban Taissa löytyy ravintoloita ja kuppiloita myös laidasta laitaan, mutta ehdottomasti kulinaristisilta elämykseltä paras oli 60 bhatin eli 1,5 euron iso thairuoka-annos. Pihiksi heittäytyy sellaisen herkkukokemuksen jälkeen.

Juomat ovat ruokaan nähden suhteessa kalliimpia. Yhden kaljan hinnalla söisit kaksi ruokaa. Itse herkuttelen hedelmäshakeilla ja tuoremehuilla.

Usein kalliimmat ruoat ovat olleet maultaan hieman pettymyksiä. Jopa ne vegaanisafkat, joista saa maksaa enemmän ovat olleet melko mauttomia. Paikallisten ruokakiskoissa maut ovat uskomattoman ihania ja niihin jää fiilistelemään ja nautiskelemaan. Välillä syöden kevyesti toisaalla, koska kuumuudessa ei juuri nälkä edes ole. Sitten taas överiherkkuhetkiä on ollut rasvaa tihkuvat ranskalaiset. Eräs ilta kaikkien ruokapaikkojen jo sulkeuduttua ennen puolta yötä löysimme itsemme mussuttamasta riippumatossa bungalla kaupan tiskistä ostettua grillattuja voileipiä, jotka oli täytetty paneroidulla kanalla ja juustolla. Ah mitä herkkusaastamässyä oli.

Myöhemmin Bangkokissa ja Chiang Maissa tuli huomattua, että vieläkin halvemmalla ja jopa paremmilla mauilla pääsee nautintokokemuksia saamaan. Saarella helposti korkeammat hinnat kaikessa, kun on selkeästi turistikeskitteinen meininki.

Isommilta ruokamyrkytyksiltä on vältytty, kun pidetty perushuolta käsihygieniasta. Mun masu on oireillut ja syynä saattanut hyvinkin olla se että nuoleskelin epähuomiossa sormiani. Täällä enimmäkseen pidetään huolta, että ruoka on puhdasta ja kunnolla kypsennettyä eikä kraanavesi ole niin saastunutta ollut ainakaan koh phanganilla eikä kuulemma Chiang Maissakaan, etteikö sillä ainakin hampaat voisi pestä. Kai ne samalla vedellä kasvikset huutelee, kun iloisesti voinut salaattiakin syödä.
Tags:
 
 
Janita
26 tammikuu 2017 @ 15:31
Seethanu Bungalows 50€ yö
Castaway Bungalows 30€ yö
Khao Raa Bungalows 10€ yö

Seethanu Bungalows oli ylihintainen, sillä ystäviemme kanssa jaetussa majoituksessa ei ollut erillisiä huoneita, mitä huoneen kuvaus oli antanut ymmärtää. Turhan fiini muutenkin meidän makuun. Plussaa oli ihana meri ja ranta, jota yöllä kävelimme kaksin tutkien. Hylätty baari jännässä paikassa toi myös seikkailun tuntua meille. Ja tämä oli lähellä ystäviä, joita tulimme tapaamaan saarelle.

Castaway oli perinteisempi bungalow suoraan rannalla. Paikan pitäjä oli mahtava, letkeä ja avulias. Pääsimme tästä nopeasti takaisin Srithanuun ja Tong salaan. Miinusta autotie suoraan vieressä. Keskimäärin öisin on todella rauhallista, mutta aamulla liikenteen ääneen herääminen on vähemmän mieluista. Rannalla ei myöskään voinut uida, koska siinä on kalastusmestat ja todella matala ja vähän liejuinen vesi. Vieressä kuitenkin kotoisan hippiräjäinen Freeway bar, jossa tunnelmoitiin drinksuja siemaillen.

Heittämällä paras on viimeinen majoitus paikkamme koh Pha Nganilla Khao Raa vuoren rinteestä seikkailulla löytämämme bungalow. Syrjässä kaikesta kaupallisesta turismista ja liikenteen hälystä. Herkullista ruokaa ja kävelymatka vesiputoukselle. Viidakkokävely vuorelle viewpointille oli myös hauskaa seikkailua.

Ja Thong salassa saa jaetun huoneen 5€,jos ihan mahdollisimman low budget haluaa matkustaa!
Tags:
 
 
Janita
25 tammikuu 2017 @ 15:24
Emme olleet päässeet vielä seikkailemaan Veikon kanssa ihan kaikkea, mistä olimme haaveilleet, joten päätimme varata ihanalta kuulostavan venereissun National Marine Parkiin. Halusimme päästä snorklaamaan, melomaan ja trekkailemaan, joten nämä kaikki yhdessä paketissa tuntui hyvältä ratkaisulta, kun yhteiset lomareissupäivämme alkoivat käydä vähiin.

Suosittelen matkaa ainoastaan aurinkoisena ja merityynenä päivänä. Aurinkoa olemme nähneet reissun aikana ehkä puolet ajasta, mikä ei sinällään haittaa, koska on viileämpää, mutta merireissulle se olisi suotuisampaa. Merimatkat olivat todella töyssyisiä ja saimme molemmat kovia selkäkipuja siitä. Mun niskoja sattui paluumatkalla niin paljon, että itkin kivusta ja tunnottomista sormista.

Koska aallot olivat myös suojaisemmilla saarilla sekoittamassa merenpohjahiekan veteen, oli snorklausnäkyvyys kehno. Pääsimme kuitenkin ensimmäisen pysähdyksellä näkemään muutamia hienoja kaloja, koralleja ja merikasveja. Snorklaaminen on tosi hauskaa varsinkin pelastusliiveissä vain kelluessa pinnalla ihmetellen vedenpinnan alaista maailmaa.

Vaikka olimme ottaneet pahoinvointilääkkeet, silti merimatkan töyssyily puski huonon olon pintaan. Syynä toki voi myös olla se, että luvattu aamupala koostui pelkästä vehnäleivästä ja kekseistä, joita en voinut syödä. Retkille kannattaa varautua osin omin eväin ja mun pelastus oli cliffbarit jälleen kerran.

Seuraava pysähdys oli näköalatasanne jyrkkiä portaita ylös kallioiden väliselle laguunille. Kaunistahan siellä oli, mutta meidät yllätti massiiviset määrät turistiveneitä. Yhtäaikaa usean veneellisen kanssa portaissa hortoilu vei nautintoa maisemien ihastelulta, kun kaikki halusivat kuvata itseään samoissa paikoissa. Olimme käsittäneet trekkailuosuuden olevan pidempi ja jännittävämpi, joten hieman petyimme. Olihan nousut toki rankkoja ja alasmenossa oltava huolellinen, mutta varoitukset koskivat varmasti kiipeilyyn tottumattomia turisteja.

Pääsimme alas ja hoputellaan eteenpäin. Saimme ruokaa ja kajakointia hetken verran. Nopeaa oli sekin, kun aikataulu ja aallot, mutta pääsi vähän ihastelemaan saarten kauniita kallioita ja kasvustoa lähempää.

Viimeisen pysähdysemme teimme rannalle, jossa sai halujensa mukaisesti chillailla, uida, snorklaa ja kiivetä näköalatasanteelle. Kun näimme millaista viidakkonousua trekkailureitti pelkän köyden tukemana oli, kirmasimme sinne samantien. Olimme myös ainoat turistit, jotka sinne lähti ja se oli meille tämän reissun parhaimmistoa. Kenkinä juoksulenkkarien jousto ja pito olivat täydelliset.

Suosituksena sanoisin, että pyrkisi tekemään näitä seikkailuja Phanganilta. Saaren luodepuolella on kuulemma parhaat snorklausmahdollisuudet, trekkailumahiksia riittää usealla vuorella ja kajakoimaankin pääsee monen lafkan kautta.

Veikon kommentti: hyvä palvelu venejäbillä. Pitivät huolta asiakkaista, jotka voivat huonosti tai saivat kovia täräyksiä selkään.
 
 
Janita
23 tammikuu 2017 @ 15:27
Saaren koirat ovat kummallisia. Eräänä iltana olimme lähdössä ulos ja terassillemme tuli koira. Kun etenimme, se seurasi. Jossain kohtaa lähellä kauppaa se kulki ohitsemme ja suoraan kauppaan sisälle kuin kutsuen meidät sinne sisään. Myöhemmin illalla palasimme majapaikalle ja menimme rantaan istumaan sylikkäin rantatuoliin. Jostain koira taas ilmestyi ja asettautui makaamaan viereemme. Hetken päästä kävelimme rantaa pitkin ihmettelemään hylättyä Pirate baria vaikeakulkuisen reitin yli ja koira seurasi rantaa myöden. Kun tutkimme barin sisuksia, koira tuli vierellämme. Kävelimme vielä takaisin ja toiseen suuntaan, jolloin koira meidän hetken paikallaan oltuamme lähti seuraamaan toisia öisiä rantakäyskentelijöitä. Kuitenkin kun palasimme takaisin koira jälleen liittyi seuraamme, tuli terassille asti ja jäi makaamaan sinne. Makasi siellä yhä kun laitoimme valot pois ja kävimme nukkumaan.

Minua mietitytti, että hakiko koira turvaa tai hoivaa, koska sillä oli toinen etutassu purrun ja turvonneen näköinen. Lisäksi sillä oli iso arpi niskassa, joka toki saattoi olla hyvinkin vanha. Toinen päätelmäni oli että ottamalla kontaktia turisteihin nämä kulkukoirat saisivat ruokaa.

Noinen suloinen koira himmaili seuraavan majamme luona. Tervehdin sitä rannalla ja se lähti seuraamaan, mutta lähti kuitenkin pian pois kun toinen koira tuli lähelle. Kun illalla bileistä myöhään kotiuduimme, koira tuli mopolle vastaan iloisena uudelleen näkemisestä ja juoksi siitä suoraan ovellemme odottamaan meitä. Nauroin, että miten ihmeessä se edes tiesi missä asuimme ja miten sen nyt voisin ulos jättää, kun oli niin sympaattinen suloinen otus. Kun ukkonen räjähti taivaalla, koin kamalaa huolta koirasta. Tällä koiralla oli vasen takajalka vahingoittunut ja se varoi astumasta sille. Kai sekin oli rakkautta ja ruokaa vailla.

Nähtyjä muita elämiä: liskoja, rapuja, kaloja, sudenkorentoja, megaisoja pörriäisiä, perhosia, kissoja, valtava lepakko ja yksi apina!
Tags:
 
 
Janita
24 elokuu 2016 @ 11:36
"Oon mahdollisesti kuukauden kotona, jos ja kun toivun nyt päällä olevasta verenmyrkytyksestä. Voi olla, että mulle tulee hoito, joka tulee olemaan entisiä rankempi ja joudun olemaan viis viikkoa sairaalassa. Todennäköistä on, että tulee uusi infektio. On mahdollista, että joudun letkuruokintaan, jos suun limakalvot menevät tästä paljon pahempaan kuntoon."

Tässä alkaa valkenemaan, mitä Veikon sairaus tulee konkreettisesti olemaan, miten hänen kehonsa joutuu siinä koetukselle, miltä hän ehkä tulee näyttämään, miten jalat ei kanna enää normaalilla tavalla. Mulla on ensireaktiona valtava huoli miten mies tulee muuttumaan, miten meidän tulee käymään ja miten mä jaksan. "Miten meidän on nyt käynyt?" Me ollaan lähennytty.

Mielessäni koitan kuvitella, miltä toinen näyttää, miten hänen fyysinen kuntonsa heikkenee. Olen kohdannut syövän aiemmin äitipuolellani kahteen otteeseen, joista toinen kierros vei häneltä hengen. En voi sanoa olleeni juurikaan läsnä hänelle tai muulle perheelle. Olin jo aikuinen, mutten ollenkaan henkisesti kypsä enkä avoin kohtaamaan toisen sairautta. Mutta muistan miltä hänen kehonsa näytti voimattomana. Muistan kun isä kertoi miten kantoi häntä vessaan ja suihkuun. Pesi ja hoivasi. Isälle päälimmäiseksi näkyväksi tunteeksi jäi katkeruus ja yksinäisyys, jotka söivät häntä 7 vuotta päätyen oman elämänsä lopettamiseen.

Olen vahvempi kuin isäni ja Veikon syöpä on kiltimpi kuin äitipuoleni. Silti toisen keho muuttuu, on jo muuttunut paljon ja olen sen muutoksen hyväksynyt ja rakastanut ihan yhtä lailla ja jopa enemmän sitä sielua sen kehon sisällä. Olen sanonut olevani kuntoutuksessa mukana, olen sanonut olevani läsnä toisen tuen tarpeessa ja olen sanonut rakastavani muutoksista huolimatta. Mä haluan hoivata Veikkoa, pitää huolta hänen fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Haluan pitää huolta itsestäni, että jaksan olla toiselle tukena.

Mä oon kyennyt olemaan toiselle henkisesti ja fyysisesti läsnä, vahva ja sellainen kenen seurassa on turvallista olla. Mun oma jaksaminen on laskenut huomattavasti tai lähinnä se kesän suorittamismoodi alkaa sulamaan. Oon priorisoinut ajankäytössäni paljon toisen vierellä olemista sairaalassa ja kotona, mikä on tehnyt meille tosi hyvää parisuhteen kannalta, meillä on ensi kertaa luontevalta tuntuvaa yhdessä olemista ja meillä on aikaa sellaiselle, siinä missä aiemmin sille ei ollut aikaa. Mutta kun mun jaksaminen vähenee, mun oleminen tukena Veikolle heikkenee. Veikko on henkisesti kannatellut mua nyt hetkittäin, kun oon ollut eksyksissä ja masennukselle periksi antamassa.

Mä koen käyttäneeni koko kesän ajan muiden tukea ja mua ahdistaa ajatus siitä, että joudun käyttämään yhä. Mä tarvitsen läheisyyttä, purkukeskusteluja, tukea arjen pyörittämiseen, apua muuttoon ja tavaroiden myymiseen. Mä tarvitsen vielä enemmän niitä hetkiä, joissa iloitsen, nauran, laulan ja tanssin. Mua arastuttaa pyytää sitä, mutta ilman apua mä tulen romahtamaan enkä kykene pitämään itsestä huolta enkä pidemmän päälle pysty olemaan Veikolle tukena vaan päinvastoin.

Tiedän, että pelot jyllää nyt tätä kirjoittaessa ja pyrin olemaan niille auki. Tutkin ja ihmettelen, mistä ne pelot kumpuaa. Eilen puhelimessa Veikon kanssa sain avattua jotain turvattomuuden tunteesta. Mä oon elänyt itseni kanssa monta turvatonta kuukautta ennen isän kuolemaa ja Veikon sairautta. Löydän myötätuntoa ja lempeyttä itseäni kohtaan, mutta ahdistus ja pelko turvattomuuden tunteen jatkumiseen horjuttelee ja melkein lamauttaa jo mut. Mä uskon mun tilan helpottuvan, kun mulla on oma koti. Kotikolo, jota saan rakentaa ja jossa koen olevani rauhassa ja turvassa. Takerrun tähän kodin turvaan nyt aika isosti. Mun ois varmaan hyvä tehdä jotain suunnitellumpaa tuen tarpeen ilmaisua ja sen käyttöä.

Mulle tuen ja avun antaminen muille on todella luontaista. Harmittelen usein sitä etten voi olla muille enemmän läsnä, koska todella haluaisin antaa itse saamaani tukea kaksin verroin takaisin eteenpäin. Joku pieni ääni mussa sanoo, että olen niin tehnytkin. Mulle on tosi arvokasta saada olla muille tukena, vaikka kuinka itse olisin rikki ja tarpeessa. Kun koen olevani tarpeellinen muille, koen olevani merkityksellinen. Kun mun antama tuki, rakkaus ja läsnäolo otetaan vastaan, mä saan voimia jaksaa omia asioitani ihan itseksenikin. Mä en halua, että kukaan lakkaa pyytämästä multa tukea, koska pelkäävät rasittavansa mua, mä kyllä kerron jos en kykene. Tai ainakin yritän muistaa miettiä itseä ja jaksamistani. Vastavuoroisuus tuen antamisessa on ideaali, mihin voi pyrkiä, mutta ei velvoite. Haluan uskoa siihen, että kunkin voimavarojen jakaminen menee luontaisesti pakottamatta ja oikeissa sopivissa hetkissä.

Haluaisin oppia kuuntelemaan paremmin omaa jaksamistani. Tai kai sitä jo teen. Olen tässä hetkessä osannut ennakoida mahdollisen romahtamisen ja lamaantumisen merkkejä ja toiminut niitä ehkäisevästi. Pyydän apua. Pyydän läheisyyttä, voisin opetella pyytämään vieläkin herkemmin.

Kadotin jonkun ennalta suunnittelemani langan tätä kirjoittaessa. Tuntuu että toistan vain aiempia tekstejäni. Ehkä se on tarpeen, että ne ajatuskelat ovat sitten käsitelty ja voi jatkaa eteenpäin. Ehkä palaan hieman taaksepäin kipuuni koskien Veikon sairautta ja omaa pelkoani jaksaa pitää pää pystyssä siinä rinnalla. Helpottaa pelkoja kummasti, kun pystyy sanoittamaan ne, purkamaan tekstiksi ja miettien samalla ratkaisuja. Pelko hälvenee ja toimintakyky palaa, en lamaannu pelon voimasta. Hengitän.
 
 
 
Janita
Monien ystävieni lapsien koulutie alkoi tänään. Se nostattikin minussa jotain odottamatonta. Aluksi kiitollisuutta siitä, mitä saan jakaa ystävieni ja heidän lapsiensa elämästä. Monien muksut muistan, kun ovat olleet taaperoikäisiä vouhottajia ja ujoilijoita, monia en ole sen jälkeen nähnytkään ja yhtäkkiä ovatkin noin isoja jo.

Tänään mun piti soittaa itseni sterilisaatiojonoon. Mun vapaaehtoinen lapsettomuus kyseenalaistui eilen, kun luin muutamia kommentteja siitä millaista se olisi sen toimenpiteen jälkeen. Joillekin siitä ei tule mitään, joillekin voi tulla ennen aikainen menopaussi tai se voi vaikuttaa libidoon. En olekaan valmis siihen. Päätin pitää kierukan sen aikaa kun sitä voi, jos se ei aiheuta kipuja minulle.

Pinnan alta tulee vielä lisää tunteita. Se, että olen valinnut aina sen tien, jossa en halua kumppania, joka haluaa lapsia. Olen asettanut lapsettomuushalulleni tietyt järkeenkäyvät syyt: geneettisesti mielenterveysongelmien takia, oman epävakauden takia, tiedostamattoman turvattomuuden tunteeni takia, epäusko oikeanlaisen kumppanin löytymisen takia, maailmassa on jo tarpeeksi lapsia -ajatuksen takia, mulla ei ole resursseja, haluan elää vapaasti jne. Mutta sisällä on jokin kohta johon nyt sattuu kovasti tämä. Mä päätän olla lapseton eikä se ole kovin kevyt päätös ainakaan tässä hetkessä. En uskalla toivoa, että mulla joskus olisi resursseja, täydellinen kumppani ja olotila, että olen elänyt tarpeeksi vapaasti ja haluan nyt antaa aikani lapsen kasvatukselle. Tän ulossaaminen ja ajatteleminen sattuu aika tosi kovaa nyt ja mä itken tätä kirjoittaessani.

Kaikkihan on nyt jossittelua. En mä koskaan olisi ollutkaan valmis saamaan lasta. Mutta entä jos mulla olisikin ollut turvallinen koti itsellä ja että mun henkinen kehitys olisi voinut mennä ns. normin mukaisesti? Entä jos mä olisin löytänyt vakaan ja rakastavan kumppanin nuorempana ja olisinkin onnellisesti nyt sellainen vanhempi, joka tänä aamuna saattaisi lapsensa ensimmäiselle luokalleen? Entä jos mä nyt olisin tilanteessa, jossa haluaisin perustaa perheen jonkun kanssa? Niin noh, tuollaista voi miettiä, mutta ei kai se olisi ollut mun elämä silloin? Mun elämä on tää mitä olen elänyt ja missä olen itsessäni kasvanut tiedostaen etten halua lasta.

Mä täytin 2 viikkoa sitten 30 vuotta. Se tuntuu älyttömän pitkältä ajalta kasvaa ihmisenä, samaan aikaan tunnen olevani ihan teini vielä ja samalla koen eläneeni kaksinkertaisesti sen ajan mitä olen tallustanut eteenpäin kaikkien raskaiden kokemuksieni kanssa. Biologinen kello lapsesta lähti pärisemään 3 vuotta sitten, kun avauduin isommin henkiselle kasvulle. Olen vaientanut sen kellon ja muistanut joka kerta miksi en halua lapsia, kun olen pidemmän aikaa heidän seurassaan viettänyt. Ei mulla olisi kärsivällisyyttä ja jaksamista ja tuhoisin vain viattoman ihmiselämän omilla oikuillani.

Keväästä asti mulla on pärissyt pesänrakennusvietti paljon voimakkaampana kuin aiemmin, vaikka sitä oli jo Antin ja Jonin aikanakin. Haluan pysyvän kodin, jota rakentaa yhdessä jonkun kanssa. Mulla on ollut niin valtava hinku siihen, että se on melkein pakkomielteenomaista kumppania etsiessä. En ole osannut antaa virran kuljettaa ja asioiden tapahtuma omalla painollaan. On ollut kamala kiire saada heti omat haavekuvansa todellisiksi. Nyt olen vihdoin ymmärtänyt ja rauhoittunut, että virrassa on kuljettava ja on annettava asioiden tapahtua omalla painollaan. Ensin tutustun, suhde syvenee, yhteisen tien halu syvenee, ehkä muutamme yhteen ja kokeilemme yhteistä arkea. Jossain kaukana häämöttää mahdollisuus siihen kotikoloon, jossa yhteisöllisyys kasvaisi ja tila olisi avoin myös muille läheisille asuttavaksi.

Pelko yksinäisyydestä, jota kannan, on myös ollut hyvin voimakkaana nyt enkä ole yrittänyt paeta sitä väistelemällä tai tukahduttamalla jatkuvasti. Olen uskaltanut kohdata sen pelon ja vähän kaivella, mistä se juurtaa juurensa minussa. Löysin siihen aika ilmiselviäkin vastauksia. Isä hylkäsi kun olin vielä taapero, äiti kasvoi henkisesti etäiseksi uuden puolison myötä, sisarukset eivät koskaan tuntuneet läheisiltä enkä kokenut kuuluvani kumpaankaan perheeseen. Mun oli vaikea luoda luottamuksen puutteessa syvempiä ystävyyssuhteita, kaikki oli kilpailua paremmuudesta mun päässä ja kokemusta siitä etten kelpaa kellekään tai mihinkään. Sama toistui parisuhteissani, joissa olin vain aivan liian turvattomassa tilassa itseni kanssa ja ajauduin suhteisiin, jossa ei ollut rakkautta enkä sellaista osannut ottaa vastaankaan. Vahvat uskomukset riittämättömyydestä, kelpaamattomuudesta ja rakkaudettomuudesta pitivät mua otteessaan tähän vuoteen asti. Uskomukset ovat varmasti jossain määrin läsnä jatkossakin, ei ne hetkessä pyyhkiydy mihinkään ja ne kuitenkin ovat osa mua ja mun mennyttä. Olen osannut avata niitä nyt ja löytää tilalle rakentavampia uskomuksia, kuten että en ole yksin niin kauan kuin mulla on itseni ja olen rakastettu sellaisena kuin olen.

Mulle tää avautuminen oli mahdollista vasta, kun löysin ihmisen joka rakastaa mua kaikkine puolineni, hyväksyy mut rikkinäisenäkin ja antaa mulle tilaa kasvaa. Sitä samaa mä koen häntä kohtaan. Viimeksi kun hän osoitti rakkauttaan mulle sanallisesti, haukoin vain henkeä ja aloin itkeä, kun tuntui niin muuria musertavalta ottaa vastaan toisen vilpitön rakkaus ja arvostus mua kohtaan. Siinä aukesin itselleni ja maailmalle yhä enemmän, rakastaen yhä enemmän. En tunne katkeruutta, vihaa tai syyllisyyttä, kun näen muiden ihmisten toimet rakkauden kautta, heillä on ollut syynsä, kuorensa ja omat kohtaamattomat pelkonsa, jotka ovat johtaneet toimintaan, joka on mua satuttanut. Olen myötätuntoinen, anteeksiantava ja rakastava heitäkin kohtaan, jotka ovat satuttaneet mua pahasti traumatisoiden. Tottakai on hetkiä, kun en ole vahvasti läsnä rakkaudessani ja tunnen kipua ja katkeruutta. Haluan ymmärtää sen olevan osa eloa, se kipu on paikka, jossa voin taas katsoa sisälleni, että miksi sitä tunnen ja miten voisin pitää parempaa huolta itsestäni. Olen oppinut pitämään myös puoliani, kun olen oppinut rakastamaan itseäni. Olen oppinut asettamaan rajoja sille, miten toivon mua kohdeltavan kunnioittavasti.

Tää viimeinen vuosi on ollut niin raskas, että olin monessa vaiheessa varma siitä, ettei mun jalat enää kanna. Mä suunnittelin itsemurhaa vuoden alussa ja olin hyvin varma sen toteutumisesta. Sen sijaan mun isä päätyi siihen ratkaisuun. Tuntuu että sieltä kevät talvesta heinäkuuhun olen elänyt kuin sumussa, suorittanut, pitänyt itseni kasassa jollakin oljenkorsilla, hajoillut välissä melkein liian tuhoisasti, mutta aina palaten siihen suorittamiseen. Kaikki mitä haaveilin ja halusin oman kuntoutuksen ja työllistymisen kannalta, jouduin lopettamaan ja pistämään tauolle. Se oli tosi musertavaa, koska mussa on kuitenkin ollut koko ajan palo rinnassa siihen, että haluan eteenpäin. Jossain näin että mun mahdollisuudet valuu mun käsistä, kun räpiköin isän asioiden kanssa. Tästä mä olen jokseenkin katkera.

Olisi jäänyt tämä kasvukesä siihen isään, mutta ei jäänyt. Toisaalta taas olen kiitollinen siitä, mitä kaikkea muuta paljon enemmän mua satuttavaa tapahtui, sillä sieltä löysin itsessäni vahvuuden ja varmuuden, että pystyn mihin tahansa ryhdynkin ja osaan tukea muita heikoilla hetkillä. Kaikista läheisimpien ystävien ja poikaystävän vastoinkäymiset näyttää aikamoiselta vyyhdiltä yhdelle kannettavaksi ja jaksettavaksi. Olen ihmetellyt itsekin sitä voimaa, joilla olen itseni kannatellut ja jaksanut yhä vaan antaa muille tukea, rakkautta ja turvaa. En mä ole koskaan ollut vahva, en ole kokenut itseäni turvalliseksi muille tai että osaisin auttaa ketään mitenkään. Kun mulle valkeni Veikon kiitollisuudesta mun tuen antamista kohtaan, että mä olen turvallinen ihminen, jonka kanssa saa olla oma itsensä, rikki ja voimaton, mussa tapahtui jokin todella valtava sisäinen kasvu. Mä näin itseni toisen silmien kautta ja mä pystyin sanomaan itselleni olevani turvallinen. Tämä on aivan saatanan iso kunnianosoitus mua kohtaan, etten pysty nyt edes sanoin kuvaamaan miltä musta tuntuu. Itken kiitollisuudesta kaikkia läheisiä kohtaan, jotka ovat luottaneet mun kykyyn olla läsnä heille ja olla tukena. Kiitos kun olette antaneet mun kasvaa, kiitos kun olette tukeneet mua mun kamppailuissa mun heikoilla hetkillä, kiitos kun olette saaneet mut uskomaan että myös minä olen rakastettu ja turvassa.

Mulla on ollut pitkä kirjoitustauko, joka nyt ryöppyää ulos. Mulla olisi niin paljon itselleni kirjoitettavaa kesän kokemuksista, kasvusta ja kamppailusta. Toivon että löydän samanlaista rauhaa ja olemista purkamiselle kuin mitä olen nyt saanut parin päivän aikana, kun maltoin jäädä olemaan yksin vailla tekemistä kotiin. Tässä tuli valtavasti asiaa, jota haluaisin vielä pohtia, pureskella ja purkaa lisää. Haluaisin kirjoittaa paljon laajemmin itselleni isään liittyvistä tunteista, luopumisesta, katkeruudesta ja ikävästä. Haluaisin kirjoittaa mahtavista matkoistani kesän aikana, seikkailuista, nautinnoista, uusista ystävistä ja huolenpidosta, jota minä olen saanut. Haluaisin kirjoittaa rakkaudesta, kiitollisuudesta ja ikävästä Veikkoon. Haluaisin kirjoittaa murheistani, peloistani, kasvustani ja irtipäästämisestä. Syksy on kirjoittamista varten.

Tänään sanoin heipat kesälle ja toivotin syksyn avosylin tervetulleeksi. Syksy on hidastamista, hiljentymistä, pohtimista ja rauhoittumista. Syksy antaa tilaa uudelle ja puhdistaa vanhasta, siitä mitä en enää tarvitse. Talvella haluan johonkin lämpimään muistaakseni luitani kolottavina hetkinä, miksi elo on kaikessa monipuolisuudessaan vaan niin parasta. Oikein odotan niitä nenää ja varpaita kipristäviä pakkasia, rauhallisia hetkiä peiton alla kiinni toisen ihossa ja talven tuoksua tuulessa.
 
 
Janita
23 helmikuu 2010 @ 22:38
Anna-Leena Härkösen jutut ovat saaneet minut näinä vaikeina hetkinä nauramaan jopa ääneen. Haluankin jakaa nyt eräitä loistavia hänen antamiaan kokeilemisen arvoisia neuvoja elämään. Suosittelen lukemaan hänen kolumnikokoelmia.

"Kuukautiskivut ovat usein kammottavia, eikä niihin auta edes reseptilääke. Diapam auttaa. Se rentouttaa kohdun lihakset ja muunkin myllerryksen sisuksissa. Jos olet sitä mieltä, että psyykelääkkeisiin ei saa koskea, koska niistä tulee riippuvaiseksi, ole hyvä ja kärsi."

- Ihan mieletön neuvo! Ja jos pameja ottaa kerran-kaksi kuussa, ei niihin mitään riippuvuutta synny. Niiden hankinta onkin toinen juttu, niitä kun ei saa edes lääkäriltä kovin helposti. Minä kun pyysin diapamia itkupaniikkikohtauksiin, minulle määrättiin tarvittaessa otettavaksi Ketipinoria mm. siistä syystä että Diapam vaikeuttaa impulsikontrollia. Minun tapauksessani tarkoittaa sitä, että itsetuhoisten ajatuksien iskiessä, en välitäkään yhtäkkiä mistään, jos olen ottanut Diapamia. Suomeksi siis itsemurhariskiä lisäävä. Mutta menkkakipuihin vois ens kerralla kokeilla, jos yltyvät sietämättömiksi.

"Vaikka kannattaisit miesten ja naistenvälistä tasa-arvoa, vie miehellesi olut sohvannurkkaan silloin kun hän sitä pyytää. Onnellisesta miehestä on paljon enemmän hyötyä kuin onnettomasta."

- Oli sitten kyseessä kalja tai kahvi tai mitä ikinä tuo mies tai nainen kiltisti pyytää (suomalaiseen tapaan kilttiä on myös "tuo mulle kalja", jos se esitetään miellyttävällä tai neutraalilla sävyllä), voit hiukan miellyttää kumppaniasi tällä pienellä teolla. Tietenkin vastapalveluksen tai saamisen toivossa. ;)

"Älä pihtaa. Kaikki tämän maailman ongelmat vähenisivät huomattavasti, jos naiset antaisivat enemmän."

- :D Niin. Eiköhän tämä päde nyt kummankin pihtaamattomuuteen. Jos ei itse yhdyntää jaksa harjoittaa, niin voi toista huomioida kaappaamalla kainaloon ja silittämällä omien toimien lomassa. Kylmä torjuminen mutkistaa vain asioita ja jää kummittelemaan mieleen.

"Jos joku hullu yrittää käydä kimppuusi, heittäydy yhtä hulluksi kuin hän. Huuda suoraa huutoa ja esitä joku epämääräinen tanssi. Naura kuin mielipuoli. Puhu sekavia. Hullu ei koske lajitovereihinsa vahingoittamistarkoituksessa."

- Taitaa toimia varsin tehokkaana häirikön poistajana, oli hullu tai ei. Jos vaan pokkaa riittää, "kohtauksen" saaminen on myös aika vapauttavaa. Se pitää tehdä iloisesti hullutellen, ei mitään itkupotkuraivareita tässä nyt haeta.

"Lapset eivät suostu yleensä yhteistyöhön missään toimenpiteessä, mitä heille yrittää tehdä. Odottakaa kunnes hän nukahtaa ja toimikaa vasta sitten. Leikatkaa hänen kyntensä, rasvatkaa hänet ja puhdistakaa korvat pumpulipuikolla. Itse olen poistanut jopa ontelosyylät lapsen nukkuessa, luonnollisesti puudutusaineen turvin. Lapsi herää tyytyväisenä ja täysremontin läpikäyneenä tietämättä siitä yhtään mitään. Se mitä hän ei tiedä, ei voi häntä vahingoittaa."

- Aivan loistava neuvo, niille joilla lapsia on tai niitä haluaa! Rauhalliseksi lasta ei väkisin saa, joten antaa sen ensin kuukahtaa untenmaille. Itse toki tartuin tuohon puudutusaineeseen, jaellaanko sitä ihan kelle tahansa noin vain?

"Älkää puhuko suhdettanne puhki. Joskus tuplaviski ja pornoelokuva hoitavat suhdetta tehokkaammin kuin kuukausia kestävä kriisiterapia."

- Pidän puhumista suhteessa äärettömän tärkeänä monien asioiden osalta. Vaikeimmatkin asiat on kyettävä tuomaan esiin. Joskus toisen saa helpommin puhumaan ja keskittymään ensin rentouttamalla hänet hänelle sopivilla keinoilla. Jos näitä keinoja ei ole tiedossa, kannattaa ne äkkiä ottaa selville. Elokuvan katsominen toisen vierellä hiljaa maaten on tärkeää suhteelle. Itse koen saavani osahuomion siinä, kun rauhoitan toisen pois omista puuhistaan.

"Älkää peskö käsiänne kuin poikkeustapauksissa. Vastustuskykyä saa vastustamalla turhaa hygieniaa. Terve lapsi nuolee kengänpohjat päivässä, eikä tekisi pahaa aikuisellekaan."


- Jotenkin tullut ylihygienista kaikesta, ehkä siksi minäkin olen yhtäkkiä alkanut allergisoimaan. Jos isovanhemmilta kysyy niin niillä varmaan mitään allergioita ole. Liika peseminen kuivattaa myös ihoa ja kuluttaa veden lisäksi pulloittain rasvaa. Kokatessa tulee hinkattua joka väliin käsiä vaikka voisi pyyhkiä vain keittiöpyyhkeeseen, jonka peseminen on vaivattomampaa.

"Iloitkaa pienistä asioista. Hyvälle jutulle voi nauraa sellaiset kymmenen vuotta. Palauta mieleesi yhä uudelleen asioita, jotka ovat tehneet sinut hysteeriseksi ja yritä päästä samaan mielentilaan. Itse ilahduin suunnattomasti, kun luin Hesarin Tiede-sivuilta, että Jeesus on ollut 150-senttinen tappi. Siis että edes joku on minua lyhyempi, eikä se joku ole kuka tahansa. Hyvä tuuleni on kestänyt kokonaista kolme päivää."

- Jeah, aika hillitöntä että Jesse on ollut noin lyhyt :D

Eiköhän tämä riitä vaikka voisin vielä pari juttua lisätä. Saatte itse lukea kokonaisuudessaan Härkösen Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia-kirjan Ohjeita hyvään elämään-jutun.
 
 
Missä mää oon?: Äiteel
Mieliala: amusedamused